Mä tiiän paremmin ku hyvin mitä on se kun järki pelaa, mut mieli ei. Tiedän ja tajuan asioita, mutta koska mieleni ei pysty siihen ne jäävät sinne taakse ja ne tuntuvat vaikeilta ja ahdistavilta asioilta.
Tiedän enenmän kuin hyvin, mitä on itsetunto-ongelmat. Tiedän paremmin kuin hyvin, miltä tuntuu kun et ole sinut itsesi kanssa, et arvosta itseäsi, pelkäät tutustua uusiin ihmisiin, pelkäät olla vanhojen kavereiden kanssa. Vain koska mielessäsi on ajatuksia ja olet varma että muilla on ennakkoluuloja sinusta, kuvittelet mitä he ajattelevat sinusta, näet itsesi sellaisena johon kukaan ei halua tutustua, jota kaikki häpeävät.
Samalla järkesi sanoo ja yrittää puskea läpi viestiä " hei ei kukaan ajattele noin, sun kaverit ei ajattele noin, ne oikeesti haluu olla sun kaa , mut silti vaikka järjellä tiedän sen en usko sitä. Miksi? Koska mieleni ei pysty siihen. Se on kasvanut siihen ajatukseen ,että en ole hyvä, en ole tarpeeksi, en vastaa niitä odotuksia mitä oletetaan, en pidä itsestäni ulkoisesti, en yhtään. Sisältä päin en muuttaisi oikeastaan sisään. Sisältä olen kaunis, ulkoa en. Näin mä koen, olen uskotellut itselleni että olen ruma, lihava ja outo. Nyt kun sanoin sen alkaa kyynelet virrata urakalla.
Joka päivä, aamu, ilta lähes joka hetki painin itseni kanssa tässä asiassa. Katson peiliin ja tulee aina vaan paskempi olo. Kuvittelen että jos olisin tällainen ja jos tämä ja tämä muuttuisi olisin onnellinen ja kaunis. Mutta olisinko Oikeesti?
Järki sanoo että vaikka kuinka tekisin tai saisin nappia painamalla aikaan muutoksia, joita haluan en silti hyväksyisi itsenäni, sillä se on pitkä tie. Se itseinho on voitettava, se vaatii paljon, paljon askeleita, pieniä ja isoja. Koen ottaneeni jo muutaman askeleen eteenpäin, luotan siihen että vielä joku päivä olen se Reetta niin ulos kuin itselleni sisäänpäin joka jossain syvällä sisälläni koen olevani. Uskallan olla oma itseni, hyväksyn itseni ja arvostan minua tälläisenä kuin olen. Siihen on vielä matkaa, mutta tiedän pystyväni siihen. Mulla on ystäviä jotka tukevat mua, käyn kuraattorilla ja hän auttaa mua. Välillä epäilen että olenkohan oikeasti ystävä niille, jotka ovat mulle, Tarkoittavatko he mitä sanovat. Olenko oikeasti jollekin tärkeä. Tulee melkein paha mieli edes epäillä, mutta mieli ei vaan pysty aina ymmärtämään asiaa vaikka järki pystyy. Lyhyesti ja ytimekkäästi järki pelaa, mieli ei.
Ai että tuntuu helpottavalta kirjottaa nää asiat mutta, pelottaa ihan sikana julkaista näin henkilökohtainen teksti. Teen sen silti, koska uskon etten ole ainut, jolla on ongelmia itsetunnon kanssa. Kiitos jos luit <3
