Ajatusten ja tunteiden myrskyä

Miljoonat ajatukset, tuhannet tunteet risteilevät pääni sisällä. Törmäävät, erkanevat ja taas törmäävät. Itku, paras tapa purkaa fiiliksiä, säälittävää, onnea ja surua, voimavara vai heikkous, kyyneleiden virtaa, vai onko? En tiedä, tiedän vain sen, että jokainen kyynel on syystä, ilosta,onnesta, surusta, sisäisestä sattumisesta, väsymyksestä, heikkoudesta, vahvuudesta ja monesta muusta asiasta. 

"Me olemme kaikki vähän rikki, vain siten valo voi päästä sisään.."

Hymy, se mikä on ehkä yksi parhaimmista asioista. Luo positiivista mieltä, lievittää sisäistä kipua, helpottaa oloa, viestittää hyvästä olosta, kaiken hyvin olemisesta. Mutta onko se aina aitoa? On helppo hymyillä ja näyttää maailmalle se positiivinen puoli. Paljon helmpompaa kuin sanoa "olen rikki, minuun sattuu, tuntuu pahalta, mutta samalla olen onnellinen " eihän se voi olla niin, että asiat on hyvin, muttei kuitenkaa ole. Vai voiko?

Eilen itkin, itkin yksin teltassa. Itkin päivällä keskellä suviseurakenttää ystävien ympäröimänä. Tuntui niin säälittävältä ja nololta, mutta samalla niin turvalliselta, aidolta ja hyvältä. Ystävät tukivat ja halasivat. Sanoivat että sitä varten me ollaan, että tuetaan heikkoina ja vahvoina hetkinä. Niinhän se on. Tuntui hyvältä näyttää miltä tuntui. Olisi ollut niin vaikea pitää se kaikki sisällä ja hymyillä ja nauraa kun siltä ei tuntunut. Se hetki ja hetket olivat tärkeitä, helpottavia, vaikkakin tuntui toisaalta tyhmältä itkeä kesken ihanan päivän ja hyvän fiiliksen keskellä. Mutta niin se meni ja niin se oli tarkoittettu. Itkin illalla yksin kotona. Itkin ja itkin, mutta lopulta hymyilin. Luin lappusia joihin olen kirjoittanut ajatuksia ja lauseita. Päällimmäisenä jäi mieleen tämä "se sattuu, koska sillä on merkitystä" niin, niin se on. Nyt ajattelen että aika näyttää, asiat selkenevät ja taistelen tämän sekavuuden ja ajatustenmyrskyn läpi. Voitan sen, olen vahva. Ja joku kaunis päivä ehjä,vahva ja rikkoutumaton. Samalla koen nytkin olevani ehjä, vahva ja onnellinen. Mutta samalla on paskoja hetkiä ja ne kuuluu elämään. Niin ajattelen. 

Se, että olen välillä aivan sekasin, tai että en osaa sanoittaa fiiliksiäni tai sitä, että olen onnellinen mutta en ole ja iloinen, että surullinen samaa aikaa ei tee musta huonoa ihmistä, sekin on elämää. 

Koen paljon tunteita, paljon erilaisia, ihmisiä kohtaan, itsenäni kohtaan, maailmaa kohtaan, hyviä ja huonoja. Yritän käsitellä ne, yritän päästää irti ihmissuhteista jotka satuttavat, irti tunteista joita en halua kokea. Tiedän mille ja kelle tuhlata ajatuksia ja kelle ei. Yritän olla tuhlaamatta väärille ihmisille. Se on vaikeaa ja vie aikaa. En osaa sano viekö viikon,kuukauden vuoden vai mitä, mutta tiedän ettei se ole helppoa. Kun se on ohi olen taas vahvempi kuin ennen. Voi kuinka paljon voikaan mahtua ajatuksia ja tunteita pieneen mieleen. 

"Elämä on, aika näyttää, korjaa ja auttaa. "

"Kun opit päästämään irti. Saat tilaa jollekin uudelle"

Ja vielä lopuksi ystäväni KIITOS <3

Itsetunto-ongelmat

Mä tiiän paremmin ku hyvin mitä on se kun järki pelaa, mut mieli ei. Tiedän ja tajuan asioita, mutta koska mieleni ei pysty siihen ne jäävät sinne taakse ja ne tuntuvat vaikeilta ja ahdistavilta asioilta. 

Tiedän enenmän kuin hyvin, mitä on itsetunto-ongelmat. Tiedän paremmin kuin hyvin, miltä tuntuu kun et ole sinut itsesi kanssa, et arvosta itseäsi, pelkäät tutustua uusiin ihmisiin, pelkäät olla vanhojen kavereiden kanssa. Vain koska mielessäsi on ajatuksia ja olet varma että muilla on ennakkoluuloja sinusta, kuvittelet mitä he ajattelevat sinusta, näet itsesi sellaisena johon kukaan ei halua tutustua, jota kaikki häpeävät. 

Samalla järkesi sanoo ja yrittää puskea läpi viestiä " hei ei kukaan ajattele noin, sun kaverit ei ajattele noin, ne oikeesti haluu olla sun kaa , mut silti vaikka järjellä tiedän sen en usko sitä. Miksi? Koska mieleni ei pysty siihen. Se on kasvanut siihen ajatukseen ,että en ole hyvä, en ole tarpeeksi, en vastaa niitä odotuksia mitä oletetaan, en pidä itsestäni ulkoisesti, en yhtään. Sisältä päin en muuttaisi oikeastaan sisään. Sisältä olen kaunis, ulkoa en. Näin mä koen, olen uskotellut itselleni että olen ruma, lihava ja outo. Nyt kun sanoin sen alkaa kyynelet virrata urakalla. 

Joka päivä, aamu, ilta lähes joka hetki painin itseni kanssa tässä asiassa. Katson peiliin ja tulee aina vaan paskempi olo. Kuvittelen että jos olisin tällainen ja jos tämä ja tämä muuttuisi olisin onnellinen ja kaunis. Mutta olisinko Oikeesti? 

Järki sanoo että vaikka kuinka tekisin tai saisin nappia painamalla aikaan muutoksia, joita haluan en silti hyväksyisi itsenäni, sillä se on pitkä tie. Se itseinho on voitettava, se vaatii paljon, paljon askeleita, pieniä ja isoja. Koen ottaneeni jo muutaman askeleen eteenpäin, luotan siihen että vielä joku päivä olen se Reetta niin ulos kuin itselleni sisäänpäin joka jossain syvällä sisälläni koen olevani. Uskallan olla oma itseni, hyväksyn itseni ja arvostan minua tälläisenä kuin olen. Siihen on vielä matkaa, mutta tiedän pystyväni siihen. Mulla on ystäviä jotka tukevat mua, käyn kuraattorilla ja hän auttaa mua. Välillä epäilen että olenkohan oikeasti ystävä niille, jotka ovat mulle, Tarkoittavatko he mitä sanovat. Olenko oikeasti jollekin tärkeä. Tulee melkein paha mieli edes epäillä, mutta mieli ei vaan pysty aina ymmärtämään asiaa vaikka järki pystyy. Lyhyesti ja ytimekkäästi järki pelaa, mieli ei. 

Ai että tuntuu helpottavalta kirjottaa nää asiat mutta, pelottaa ihan sikana julkaista näin henkilökohtainen teksti. Teen sen silti, koska uskon etten ole ainut, jolla on ongelmia itsetunnon kanssa. Kiitos jos luit <3

Pitkän ajan tunne..

Tämän tekstin olen kirjoittanut joskus,kesän aikana varmaankin. Nyt keväällä melkein vuoden päästä voin edelleen samaistua ja kokea näin.  Tämä kertoo mun mietteistä ja päänsisällä pyörivistä asioista.

MYRSKY

Samalla niin selvänä asiat ja ajatukset , mutta samalla aivan sekasin. Ajatukset purjehtii jossain kaukana myrskyn lailla ja niitä ei saa järjestykseen. Kun vielä tunteet ja järki kiinnittyvät siihen myrskyyn on päänsisäinen hurrikaani valmis riehumaan ja tuhoamaan minua sisältä. Ne törmäilevät, keräävät mukaan uusia ajatuksia pyörteisiin. Välillä se myrsky rauhoittuu hetkeksi, mutta palaa takaisin ja sillon sataa kyyneleitä silmistä ja ukkonen jyrisee päässä ja kaikki ärsyttää. Tekisi mitä vain, että se myrsky rauhottuisi. Ehkä se jossain vaiheessa, kun on sen aika helpottaa, laantuu ja ehkä jopa poistuu lopulta kokonaan. 

Kunhan se vain tapahtuisi tarpeeksi ajoissa, jotta se myrsky ei saisi tuhottua ihmismieltä sisältä kokonaan⛈🌪

"Miten sun omat siivet kantaa"

En tiiä mistä aloittaa, kun on niin paljon ajatuksia päässä mutta lähetään liikkeelle jostakin ja pompitaan aiheesta toiseen , jos niin käy.
Kesällä mä kirjoitin postauksen Ranua, Ranua tulevaisuudessa  siinä kerroin että harkitsen lähteväni syksyllä Ranualle työssäoppimiseen opistolle erityislinjalle. Se lähti läpästä liikkeelle. Mä kuitenkin kysyin lupaa vanhemmilta ja opistolta ja heiltä luvan saatuani koululta, vaikka vielä silloinkin ajattelin että en mä lähde.. Mutta nyt mä istun onnibussissa. Matkalla Ranualle, työssäoppimiseen opistolle, erityislinjalle, asumaan mummolan vintille Empun kanssa. Matkalla hakemaan uuden varmasti hienon kokemuksen, listalle josta saan toivottavasti joskus kertoa eteenpäin. Matkalla täysin uuteen maailmaan, paikkaan jonne olisin ehkä halunnut mennä, mutta en mennyt. Nyt mä pääsen kuitenkin katsomaan neljäksi viikoksi opistoelämää. Elämään itsenäisemmin, mutta en kuitenkaan täysin yksin tai vieraassa paikassa. Mua jännittää aivan sikana, en tajua edes miksi. Varmaan uuusi tilanne, ne ihmiset siellä ja en edes tiedä mikä. Mulle sanottiin että ei olisi uskottu että MINÄ oikeesti lähen Ranualle. En mä olis uskonut sitä itsekkään, mutta nyt ollaan menossa eikä enään voi perua. Ai että odotan innolla. Aamulla 8.00 mä astun opistolle sisään ja siitä se lähtee.
Eilen illalla mua jännitti ja kun pikkusisarukset olivat harmissaan kun lähden ja itseäkin jännittää lähteä niin taisi tulla tippalinssiin. Illalla juttelin äidin kanssa. Äiti samoi mulle "Hyvin se menee, tää tulee olemaan sulle arvokas reissu ja nyt sä pääset kokeilemaan miten sun omat siivet kantaa" siitä tuli turvallinen olo. Noi sanat sai mut uskomaan siihen, että tää on oikea ratkaisu. Mä tiedän, että tää on omalla tavallaan varmasti mun vanhemmille iso paikka. Lähteehän niiden vanhin lapsi pois kotoa kuukaudeksi, elämään omaa itsenäistä elämää. Mutta samalla mä tiedän, että he ovat onnellisia siitä että lähden. He ovat alusta asti tukeneet mua lähtemään ja kannustaneet siihen, että kyllä mä pystyn siihen.Nyt vaan avoimin mielin eteenpäin ja otetaan vastaan kaikki mitä tule!
Sitten jätetään Ranua-aihe sivummalle. Tää syksy on ollut tähän mennessä erilainen, kuin pari aikaisempaa. Mulla on ollut vaikeita aikoja ja hetkiä, mutta ei läheskään samalla tavalla kuin ennen. Oon kyllä ollut tosi väsynyt, mutta siihen on omat syynsä. Uskon ja tiedän että tää syksy on ollut helpompi siksi, että oon käynyt kuraattorill juttelemassa. Siitä on ollut oikeesti apua ja oon onnellinen että päätin mennä ensimmäisen kerran käymään siellä. Se myös helpottaa, että on ollut asioita joita olen salannut tai joista olen halunnut puhua, mutta en ole puhunut, mutta nyt ne asiat on puhuttu ja kunnossa. Mun ihmissuhteet on muuttunut kesän/syksyn aikana todella paljon, mutta nyt mä oikeasti tiedän keitä haluan pitää mun ympärillä, ketkä on mulle hyväksi ja ketkä eivät. Tää syksy on ollut todella rankka koulun ja töiden takia. Oon ollut monena päivänä ensin koulusssa ja sieltä mennyt suoraan töihin. Syyslomallakin olin töissä yli puolet päivistä. Oon onnellinen, että tää top-jakso tulee just tähän saumaan. Pääsen irroittautumaan normaalista arjesta ja saan taukoa töistä.
Me opiskeltiin koko syksy tiimiopiskelulla ja oon sitä mieltä, että se oli paljon rankempaa, kuin opettaja vetoinen opiskelu, koska piti ottaa vastuu siitä, että oppii itse, että muut oppii. Piti tehdä kaikki itse alusta asti, onneksi oli tiimi ympärillä. Meidän tiimin Hemuleiden alku oli todella vaikea. Koko matka oli yhtä vuoristorataa, mutta viimeiset viikot menivät niin hienosti. Mua toisaalta harmittaa,että tää juttu loppu just ku saatiin kaikki toimimaan hyvin. Samalla oon niin onnellinen siitä, me selvittiin, oltiin voittajia!! Meidän synnytyksestä tuli niin huippu. Se näytti sen, että vaikeasta alusta voi selvitä ja tulla parhaiksi :D Kiitos Hemulit! <3
Eipä tällä kertaa muuta. Laitan vielä loppuun kuvia.
-Reetta

Ja mä oon heikko

Mä kirjoitin tekstin, joka kuvastaa mun oloa. Tää hämmentää mua koska  tunnen niin niinku kirjotin ja en tiiä  syytä.

Must tuntuu taas pitkästä aikaa siltä et en tiiä mitä mun päässä liikkuu. En tiiä mitä reittejä ajatukset kulkee, mitä mä tunnen, mitä mä haluan. Tuntuu et alan taas vähän uppoamaan syville vesille ja tahtoisin vaan mun elämään enkelin ,joka nostaisi mut ylös ja auttaisi jaksamaan perille. Tää on tää vuoden aika syksy. Omalla tavalla nautin siitä, on tunnelmaa ja kaunista, silloin kun ei sada, mutta se pimeys siirtyy muhun sisälle ja painaa mua alas päin ja valtaa mut. Mä pelkäsin tätä salaa ja itsekseen, tein töitä et se pimeys ei vaikuttais, mut nyt musta vaa tuntuu et se tulee halusin tai en. En pysty sitä estää, sillä on voimaa ja mä oon heikko. Nyt mun täytyy vaan pysyä vahvana ja pitää itteni pinnalla. Koittaa kestää ja selvitä,  samaan pisteeseen kun viime syksynä en aio mennä. Tarvin tukea ja sisäistä voimaa, koitan ammentaa sitä kaikesta mahdollisesta. Mä tiedän mä selviän, mut mä en pysty siihen yksin. Mä aijoin voittaa tän paskan se ei mua loppuun saa palamaan. Vaikkakin on jo saanut Liekin hiipumaan syystä jota en tiedä. Pahinta täs koko jutussa on että suurimmaksi osaksi ilman syytä vajoan alaspäin. Toivon vaan ja teen duunia sen eteen et pää selvii, et mä selviin ja ajatukset selkeytyisi ja rauhoittuisi ennenkuin ne syö mut kokonaan sisältä.

Ranua, tulevaisuudessa Ranua..?

Pitkästä aikaa koitan taas saada jotain kirjotettua. Oon nyt ollut viikon Ranualla ja tällä hetkellä matkalla Poriin. Ollaan ajettu kuus tuntia ja vielä on muutamia jäljellä, huh. 

Mulla oli kyllä aivan huippu viikko. Oon tykänny olla Ranualla. Olin Ranualla Empun luona, serkuilla, samassa pihapiirissä on myös mummola. Tykkään siitä paikasta niin paljon. Siinä on sitä tunnelmaa. Maatila,peltoja, mummolan vanha punainen talo, aitat, navetta ja kaikki muu. Varsinkin näin kesäaikaan on niin kaunista, varsinkin iltasin ja öisin, kun on yötön yö. Se koko paikka on niin hyvää vaihtelua "kaupunki" elämälle ja nastolan meiningeille. Jo se yhdeksän tunnin bussimatka oli niin rentouttava. Sai olla tekemättä mitään, sai olla yksin ja nukkua, lukuunottamatta tautisen Onnibussin vessaa, jonka takia kärsin vessahädästä monia tunteja ja sain traumat, ei siitä sen enempää ;) 

Oikeesti on ollu niin hauskaa Empun  ja välissä muiden serkkujen kanssa. Me käytiin juhannuksena mökillä, ympäri ranuaa ja muillakin paikkakunnilla ja ajettiin yö myöhään ja oli hauskaa. Tultiin kotiin samaan aikaan ku eno lähti navettaan. Me myös herättiin myös neljänä aamuna 4.55 hoitamaan lapsia(tai Emppu niitä hoiti ja mä kuljin mukana) Reipas olo kylläkin, kun vapaaehtoisesti heräs, ku ois saanu nukkua. Mutta kyllä tuli nukuttua pitkiä päiväunia ja univelkaa tuli aikasten heräämisten ja valvomisten takia. Ja suviksissa vaan lisääntyy.. Oon tän viikon aikana saanu kuulla ehdotuksia Ranualaisista pojista, yritti mulle jotain pikku poikia, tai miten sen ottaa :D Matkalla on myös tullu yks ja useempikin vitsi tai asia , josta mulle kuittaillaan. Esim Haikara, heponen.. 

Oon myös kohdannut tällä viikolla monia mun pelkoja ja oikeesti itkenyt sen takia. Viety hevosten hakaan, hiehojen ja lampaiden sekaan ja pahin koirien luo ja kohdannut niitä. 

Kirjaimellisesti seisoin kiven päällä ja pelkäsin aivan sikana kun koira oli vapaana. Mut oikeesti ei niille peloille vaan voi mitään, tai voi mutta ei ne tosta noin vaan poistu. Oon ylittäny itteni ainakin vähäsen pelkoihin liittyen ja oon ylpee itestäni. Onhan se kieltämättä noloa, että pelkäsin sellasta pientä koiraa ja tyylii itku melkeen pääs, mut minkäs sille voi. 

Mä oon tässä harkinnu yhtä asiaa ja nytten matkalla päättänyt että toteutan sen jos mahdollista.

Syksyllä(jos oikein muistan) meillä alkaa kuntoutuksentukemisenohjauksen harjoittelu ja jos saan porukoilta luvan(kyllä saan, oon varma) koululta luvan ja asuin paikan sen ajaksi vaikka mummolasta tai jostakin ja luvan ja paikan sieltä niin meen Ranualle opistoon erityislinjalle harjotteluun. Ois niin kiva jos se onnistuis, Sais uuden kokemuksen ja vaihtelua lahen elämään. Oon varma, että siitä tulis huippu kokemus ja haluun toteuttaa sen. Toivotaan että se onnistuu Ois kiva ylittää ittensä ja lähteä vähän pidemmäksi aikaa pois lahesta. Kerta pohjosesta tullaan käymään etelässä, niin minä meen käymään pohjosessa. 

Tänään ennen kun lähettii ajamaan kohti Poria kävin vielä Empun kanssa mummolassa hyvästelemässä mummon ja papan. Se hetki oli múlle tärkeä ja todella herkkä. Kuunneltiin mummon ja papan tarinoita, puhuttiin uskon asioista, sain niihin vahvistusta ja nyt on turvallinen olo. Lähdin pois itku silmissä ja niin itki myös mummo,pappa ja Emppu. Oon kiitollinen ja onnellinen siitä keskustelusta. Se oli vahvistava ja tärkeä, mieleenpainuva ja en varmastikkaan unohda, sitä koskaan! Mutta nyt jatketaan matkaa, käydään syömässä Seinäjoella ja ollaan perillä joskus yöllä. 

 

Fiilikset elämästä,TOP:iin lähöstä ja rikkinäinen rengas

Nyt mä oikeesti kirjotan, pitkästä aikaa. Oon kyllä kirjottanu muutamia kertoja muutamia lauseita, mutta sitten on tuntunu että en saa puettua ajatuksia sanoiksi jne. Mutta nyt mä istun autossa ja mulla on aikaa. (Harmittaa ku en osaa/saa lisättyä puhelimella kuvia tänne blogii vaikka haluaisin)

Tällä hetkellä mä tunnen olevani onnellinen. En oikeastaan tiiä mitä se on ja mitä se tarkottaa, mutta toisaalta miks pitäis asettaa rajat sille millon ihminen voi olla onnellinen? Mä olen onnellinen just nyt ja eipä siihen ole mitään erikoista syytä. Ehkä tää kevät ja valoisuus vaikuttaa Hirveesti oloon ja se, että koulun eka vuosi alkaa olla voiton puolella, vaikkakin pelottavimmat ja jännittävimmät viikot on vielä edessä, niistä myöhemmin tässä tekstissä. 

Musta tuntuu et mä jotenki pursuan elämän iloa ja oikeesti nautin elämästä ja en anna pienten vastoinkäymisten pilata mun fiilistä ja hyvää oloa.  Oon saanut tämän kevään ja talven aikana oppia vielä paremmin sen, että puhuminen on tärkeetä! Oon selvitellyt välejä ihmisiin, riidellyt, itkenyt, turhautunut, ollut vihainen(jota harvoin olen), olen kärsinyt itsetuntoongelmista, olen päässyt ainakin vähän eteenpäin itsensä rakastamisessa ja hyväksymisessä, olen ollut loppu mutta myös täynnä energiaa.Mutta negatiivisia asioita  enenmän ollut iloinen ja onnellinen. Olen noiden kaikkien asioiden myötä kasvanut ja oppinut uusia asioita itsestäni ja olen myös tullut entistä vahvemmaksi.

  Tällä hetkellä mulla menee oikeesti ihan tosi hyvin, koulussa on enään paru koetta jäljellä tälle keväälle,ennen  toppia ja lomaa. (En muuten saanut kesätöitä ja se harmittaa vieläkin, mutta koitan ajatella että ainakin saan nauttia lomasta vielä kun pystyn ja ottaa kaiken irti, siitä että ei ole vastuuta ja paineita,sekä aikaisia herätyksiä:D) 

Mutta siis Mulla alkaa toukokuun puolessa välissä TOP eli työssäoppiminen palvelutalossa vanhusten kanssa, Muistisairaiden osastolla. Musta on tosi mielenkiintoista ja kivaa menmä sinne, mutta samalla koen aivan järkyttävää jännitystä ja pelkoa sitä kohtaan.  

Musta tuntuu että mä en ole vielä valmis siihen kaikkeen, en osaa asioita en mä vaan pysty siihen. 

Entäs jos joku vanhus kuolee siellä mun ollessani, kestänkö sen? Entä jos kohtaan hänen omaiset en mä tiedä miten silloin toimitaan. Mua pelottaa ja mä myönnän sen täysin. Toisaalta ajattelen, että asiat menee niinkuin on tarkotettu ja varmasti se menee hyvin, mutta mua pelottaa se kaikki. Pelottaa nähdä ne vanhat ihmiset siellä varsinkin, jos he ovat huonossa kunnossa. On monia asioita, jotka jännittää ja pelottaa mutta silti mä pyrin ajattelemaan , että kyllä mä selviän siitä! Jos en selviäis niin ei mua päästettäis sinne. Mä menen sinne avoimin mielen ja kohtaan ne asiat siellä mahdollisimman ennakkoluulottomasti, mä pystyn siihen, vaikka se vaatii paljon! Mä selviän siellä, opin uutta, kasvan niin omana itsenäni kuin myös työntekijänä, mä saan siitä paljon ja musta tulee vielä joskus lähihoitaja. Toi TOP vaatii multa sikana rohkeutta ja henkistä voimaa. Mä jännitän ja pelkään sitä että    Selviänkö ja kestänkö henkisesti ja fyysisesti. Mutta mä selviän siitä.
Nyt ku laitan tän tekstin julkiseks nii oon menossa kotiin, mutta eri autolla. Just ku sain kirjotettua tekstin niin iskä pysäytti auton ja sano, että nyt soitetaan hinausauto. Meillä meni siis yhestä renkaasta kolme pulttia poikki ja se rengas oli vaan kahen varassa. Ei sillä enää voi ajaa ennenku korjataan , muuten käy huonosti. Onneks iskä huomas asian sillä muuten me oltais menty motarille ja sitten lähes Varmasti ojaa tai jotain ku se rengas ei tuu psyyy jos sillä ajais. Mutta onneks kävi näin ja mitää ei ehtiny sattua!:) ei mulla muuta tällä kertaa