"Miten sun omat siivet kantaa"

En tiiä mistä aloittaa, kun on niin paljon ajatuksia päässä mutta lähetään liikkeelle jostakin ja pompitaan aiheesta toiseen , jos niin käy.
Kesällä mä kirjoitin postauksen Ranua, Ranua tulevaisuudessa  siinä kerroin että harkitsen lähteväni syksyllä Ranualle työssäoppimiseen opistolle erityislinjalle. Se lähti läpästä liikkeelle. Mä kuitenkin kysyin lupaa vanhemmilta ja opistolta ja heiltä luvan saatuani koululta, vaikka vielä silloinkin ajattelin että en mä lähde.. Mutta nyt mä istun onnibussissa. Matkalla Ranualle, työssäoppimiseen opistolle, erityislinjalle, asumaan mummolan vintille Empun kanssa. Matkalla hakemaan uuden varmasti hienon kokemuksen, listalle josta saan toivottavasti joskus kertoa eteenpäin. Matkalla täysin uuteen maailmaan, paikkaan jonne olisin ehkä halunnut mennä, mutta en mennyt. Nyt mä pääsen kuitenkin katsomaan neljäksi viikoksi opistoelämää. Elämään itsenäisemmin, mutta en kuitenkaan täysin yksin tai vieraassa paikassa. Mua jännittää aivan sikana, en tajua edes miksi. Varmaan uuusi tilanne, ne ihmiset siellä ja en edes tiedä mikä. Mulle sanottiin että ei olisi uskottu että MINÄ oikeesti lähen Ranualle. En mä olis uskonut sitä itsekkään, mutta nyt ollaan menossa eikä enään voi perua. Ai että odotan innolla. Aamulla 8.00 mä astun opistolle sisään ja siitä se lähtee.
Eilen illalla mua jännitti ja kun pikkusisarukset olivat harmissaan kun lähden ja itseäkin jännittää lähteä niin taisi tulla tippalinssiin. Illalla juttelin äidin kanssa. Äiti samoi mulle "Hyvin se menee, tää tulee olemaan sulle arvokas reissu ja nyt sä pääset kokeilemaan miten sun omat siivet kantaa" siitä tuli turvallinen olo. Noi sanat sai mut uskomaan siihen, että tää on oikea ratkaisu. Mä tiedän, että tää on omalla tavallaan varmasti mun vanhemmille iso paikka. Lähteehän niiden vanhin lapsi pois kotoa kuukaudeksi, elämään omaa itsenäistä elämää. Mutta samalla mä tiedän, että he ovat onnellisia siitä että lähden. He ovat alusta asti tukeneet mua lähtemään ja kannustaneet siihen, että kyllä mä pystyn siihen.Nyt vaan avoimin mielin eteenpäin ja otetaan vastaan kaikki mitä tule!
Sitten jätetään Ranua-aihe sivummalle. Tää syksy on ollut tähän mennessä erilainen, kuin pari aikaisempaa. Mulla on ollut vaikeita aikoja ja hetkiä, mutta ei läheskään samalla tavalla kuin ennen. Oon kyllä ollut tosi väsynyt, mutta siihen on omat syynsä. Uskon ja tiedän että tää syksy on ollut helpompi siksi, että oon käynyt kuraattorill juttelemassa. Siitä on ollut oikeesti apua ja oon onnellinen että päätin mennä ensimmäisen kerran käymään siellä. Se myös helpottaa, että on ollut asioita joita olen salannut tai joista olen halunnut puhua, mutta en ole puhunut, mutta nyt ne asiat on puhuttu ja kunnossa. Mun ihmissuhteet on muuttunut kesän/syksyn aikana todella paljon, mutta nyt mä oikeasti tiedän keitä haluan pitää mun ympärillä, ketkä on mulle hyväksi ja ketkä eivät. Tää syksy on ollut todella rankka koulun ja töiden takia. Oon ollut monena päivänä ensin koulusssa ja sieltä mennyt suoraan töihin. Syyslomallakin olin töissä yli puolet päivistä. Oon onnellinen, että tää top-jakso tulee just tähän saumaan. Pääsen irroittautumaan normaalista arjesta ja saan taukoa töistä.
Me opiskeltiin koko syksy tiimiopiskelulla ja oon sitä mieltä, että se oli paljon rankempaa, kuin opettaja vetoinen opiskelu, koska piti ottaa vastuu siitä, että oppii itse, että muut oppii. Piti tehdä kaikki itse alusta asti, onneksi oli tiimi ympärillä. Meidän tiimin Hemuleiden alku oli todella vaikea. Koko matka oli yhtä vuoristorataa, mutta viimeiset viikot menivät niin hienosti. Mua toisaalta harmittaa,että tää juttu loppu just ku saatiin kaikki toimimaan hyvin. Samalla oon niin onnellinen siitä, me selvittiin, oltiin voittajia!! Meidän synnytyksestä tuli niin huippu. Se näytti sen, että vaikeasta alusta voi selvitä ja tulla parhaiksi :D Kiitos Hemulit! <3
Eipä tällä kertaa muuta. Laitan vielä loppuun kuvia.
-Reetta

Ja mä oon heikko

Mä kirjoitin tekstin, joka kuvastaa mun oloa. Tää hämmentää mua koska  tunnen niin niinku kirjotin ja en tiiä  syytä.

Must tuntuu taas pitkästä aikaa siltä et en tiiä mitä mun päässä liikkuu. En tiiä mitä reittejä ajatukset kulkee, mitä mä tunnen, mitä mä haluan. Tuntuu et alan taas vähän uppoamaan syville vesille ja tahtoisin vaan mun elämään enkelin ,joka nostaisi mut ylös ja auttaisi jaksamaan perille. Tää on tää vuoden aika syksy. Omalla tavalla nautin siitä, on tunnelmaa ja kaunista, silloin kun ei sada, mutta se pimeys siirtyy muhun sisälle ja painaa mua alas päin ja valtaa mut. Mä pelkäsin tätä salaa ja itsekseen, tein töitä et se pimeys ei vaikuttais, mut nyt musta vaa tuntuu et se tulee halusin tai en. En pysty sitä estää, sillä on voimaa ja mä oon heikko. Nyt mun täytyy vaan pysyä vahvana ja pitää itteni pinnalla. Koittaa kestää ja selvitä,  samaan pisteeseen kun viime syksynä en aio mennä. Tarvin tukea ja sisäistä voimaa, koitan ammentaa sitä kaikesta mahdollisesta. Mä tiedän mä selviän, mut mä en pysty siihen yksin. Mä aijoin voittaa tän paskan se ei mua loppuun saa palamaan. Vaikkakin on jo saanut Liekin hiipumaan syystä jota en tiedä. Pahinta täs koko jutussa on että suurimmaksi osaksi ilman syytä vajoan alaspäin. Toivon vaan ja teen duunia sen eteen et pää selvii, et mä selviin ja ajatukset selkeytyisi ja rauhoittuisi ennenkuin ne syö mut kokonaan sisältä.

Ranua, tulevaisuudessa Ranua..?

Pitkästä aikaa koitan taas saada jotain kirjotettua. Oon nyt ollut viikon Ranualla ja tällä hetkellä matkalla Poriin. Ollaan ajettu kuus tuntia ja vielä on muutamia jäljellä, huh. 

Mulla oli kyllä aivan huippu viikko. Oon tykänny olla Ranualla. Olin Ranualla Empun luona, serkuilla, samassa pihapiirissä on myös mummola. Tykkään siitä paikasta niin paljon. Siinä on sitä tunnelmaa. Maatila,peltoja, mummolan vanha punainen talo, aitat, navetta ja kaikki muu. Varsinkin näin kesäaikaan on niin kaunista, varsinkin iltasin ja öisin, kun on yötön yö. Se koko paikka on niin hyvää vaihtelua "kaupunki" elämälle ja nastolan meiningeille. Jo se yhdeksän tunnin bussimatka oli niin rentouttava. Sai olla tekemättä mitään, sai olla yksin ja nukkua, lukuunottamatta tautisen Onnibussin vessaa, jonka takia kärsin vessahädästä monia tunteja ja sain traumat, ei siitä sen enempää ;) 

Oikeesti on ollu niin hauskaa Empun  ja välissä muiden serkkujen kanssa. Me käytiin juhannuksena mökillä, ympäri ranuaa ja muillakin paikkakunnilla ja ajettiin yö myöhään ja oli hauskaa. Tultiin kotiin samaan aikaan ku eno lähti navettaan. Me myös herättiin myös neljänä aamuna 4.55 hoitamaan lapsia(tai Emppu niitä hoiti ja mä kuljin mukana) Reipas olo kylläkin, kun vapaaehtoisesti heräs, ku ois saanu nukkua. Mutta kyllä tuli nukuttua pitkiä päiväunia ja univelkaa tuli aikasten heräämisten ja valvomisten takia. Ja suviksissa vaan lisääntyy.. Oon tän viikon aikana saanu kuulla ehdotuksia Ranualaisista pojista, yritti mulle jotain pikku poikia, tai miten sen ottaa :D Matkalla on myös tullu yks ja useempikin vitsi tai asia , josta mulle kuittaillaan. Esim Haikara, heponen.. 

Oon myös kohdannut tällä viikolla monia mun pelkoja ja oikeesti itkenyt sen takia. Viety hevosten hakaan, hiehojen ja lampaiden sekaan ja pahin koirien luo ja kohdannut niitä. 

Kirjaimellisesti seisoin kiven päällä ja pelkäsin aivan sikana kun koira oli vapaana. Mut oikeesti ei niille peloille vaan voi mitään, tai voi mutta ei ne tosta noin vaan poistu. Oon ylittäny itteni ainakin vähäsen pelkoihin liittyen ja oon ylpee itestäni. Onhan se kieltämättä noloa, että pelkäsin sellasta pientä koiraa ja tyylii itku melkeen pääs, mut minkäs sille voi. 

Mä oon tässä harkinnu yhtä asiaa ja nytten matkalla päättänyt että toteutan sen jos mahdollista.

Syksyllä(jos oikein muistan) meillä alkaa kuntoutuksentukemisenohjauksen harjoittelu ja jos saan porukoilta luvan(kyllä saan, oon varma) koululta luvan ja asuin paikan sen ajaksi vaikka mummolasta tai jostakin ja luvan ja paikan sieltä niin meen Ranualle opistoon erityislinjalle harjotteluun. Ois niin kiva jos se onnistuis, Sais uuden kokemuksen ja vaihtelua lahen elämään. Oon varma, että siitä tulis huippu kokemus ja haluun toteuttaa sen. Toivotaan että se onnistuu Ois kiva ylittää ittensä ja lähteä vähän pidemmäksi aikaa pois lahesta. Kerta pohjosesta tullaan käymään etelässä, niin minä meen käymään pohjosessa. 

Tänään ennen kun lähettii ajamaan kohti Poria kävin vielä Empun kanssa mummolassa hyvästelemässä mummon ja papan. Se hetki oli múlle tärkeä ja todella herkkä. Kuunneltiin mummon ja papan tarinoita, puhuttiin uskon asioista, sain niihin vahvistusta ja nyt on turvallinen olo. Lähdin pois itku silmissä ja niin itki myös mummo,pappa ja Emppu. Oon kiitollinen ja onnellinen siitä keskustelusta. Se oli vahvistava ja tärkeä, mieleenpainuva ja en varmastikkaan unohda, sitä koskaan! Mutta nyt jatketaan matkaa, käydään syömässä Seinäjoella ja ollaan perillä joskus yöllä. 

 

Fiilikset elämästä,TOP:iin lähöstä ja rikkinäinen rengas

Nyt mä oikeesti kirjotan, pitkästä aikaa. Oon kyllä kirjottanu muutamia kertoja muutamia lauseita, mutta sitten on tuntunu että en saa puettua ajatuksia sanoiksi jne. Mutta nyt mä istun autossa ja mulla on aikaa. (Harmittaa ku en osaa/saa lisättyä puhelimella kuvia tänne blogii vaikka haluaisin)

Tällä hetkellä mä tunnen olevani onnellinen. En oikeastaan tiiä mitä se on ja mitä se tarkottaa, mutta toisaalta miks pitäis asettaa rajat sille millon ihminen voi olla onnellinen? Mä olen onnellinen just nyt ja eipä siihen ole mitään erikoista syytä. Ehkä tää kevät ja valoisuus vaikuttaa Hirveesti oloon ja se, että koulun eka vuosi alkaa olla voiton puolella, vaikkakin pelottavimmat ja jännittävimmät viikot on vielä edessä, niistä myöhemmin tässä tekstissä. 

Musta tuntuu et mä jotenki pursuan elämän iloa ja oikeesti nautin elämästä ja en anna pienten vastoinkäymisten pilata mun fiilistä ja hyvää oloa.  Oon saanut tämän kevään ja talven aikana oppia vielä paremmin sen, että puhuminen on tärkeetä! Oon selvitellyt välejä ihmisiin, riidellyt, itkenyt, turhautunut, ollut vihainen(jota harvoin olen), olen kärsinyt itsetuntoongelmista, olen päässyt ainakin vähän eteenpäin itsensä rakastamisessa ja hyväksymisessä, olen ollut loppu mutta myös täynnä energiaa.Mutta negatiivisia asioita  enenmän ollut iloinen ja onnellinen. Olen noiden kaikkien asioiden myötä kasvanut ja oppinut uusia asioita itsestäni ja olen myös tullut entistä vahvemmaksi.

  Tällä hetkellä mulla menee oikeesti ihan tosi hyvin, koulussa on enään paru koetta jäljellä tälle keväälle,ennen  toppia ja lomaa. (En muuten saanut kesätöitä ja se harmittaa vieläkin, mutta koitan ajatella että ainakin saan nauttia lomasta vielä kun pystyn ja ottaa kaiken irti, siitä että ei ole vastuuta ja paineita,sekä aikaisia herätyksiä:D) 

Mutta siis Mulla alkaa toukokuun puolessa välissä TOP eli työssäoppiminen palvelutalossa vanhusten kanssa, Muistisairaiden osastolla. Musta on tosi mielenkiintoista ja kivaa menmä sinne, mutta samalla koen aivan järkyttävää jännitystä ja pelkoa sitä kohtaan.  

Musta tuntuu että mä en ole vielä valmis siihen kaikkeen, en osaa asioita en mä vaan pysty siihen. 

Entäs jos joku vanhus kuolee siellä mun ollessani, kestänkö sen? Entä jos kohtaan hänen omaiset en mä tiedä miten silloin toimitaan. Mua pelottaa ja mä myönnän sen täysin. Toisaalta ajattelen, että asiat menee niinkuin on tarkotettu ja varmasti se menee hyvin, mutta mua pelottaa se kaikki. Pelottaa nähdä ne vanhat ihmiset siellä varsinkin, jos he ovat huonossa kunnossa. On monia asioita, jotka jännittää ja pelottaa mutta silti mä pyrin ajattelemaan , että kyllä mä selviän siitä! Jos en selviäis niin ei mua päästettäis sinne. Mä menen sinne avoimin mielen ja kohtaan ne asiat siellä mahdollisimman ennakkoluulottomasti, mä pystyn siihen, vaikka se vaatii paljon! Mä selviän siellä, opin uutta, kasvan niin omana itsenäni kuin myös työntekijänä, mä saan siitä paljon ja musta tulee vielä joskus lähihoitaja. Toi TOP vaatii multa sikana rohkeutta ja henkistä voimaa. Mä jännitän ja pelkään sitä että    Selviänkö ja kestänkö henkisesti ja fyysisesti. Mutta mä selviän siitä.
Nyt ku laitan tän tekstin julkiseks nii oon menossa kotiin, mutta eri autolla. Just ku sain kirjotettua tekstin niin iskä pysäytti auton ja sano, että nyt soitetaan hinausauto. Meillä meni siis yhestä renkaasta kolme pulttia poikki ja se rengas oli vaan kahen varassa. Ei sillä enää voi ajaa ennenku korjataan , muuten käy huonosti. Onneks iskä huomas asian sillä muuten me oltais menty motarille ja sitten lähes Varmasti ojaa tai jotain ku se rengas ei tuu psyyy jos sillä ajais. Mutta onneks kävi näin ja mitää ei ehtiny sattua!:) ei mulla muuta tällä kertaa

Mitä minä tahdon?

Nyt kirjotan tänne asiasta, joka on aika erilainen kuin yleensä. Tää asia koskee elinluovutusta.
Mä olen jonkun aikaa, ehkä muutamia viikkoja miettinyt, että haluaisin olla elinluovuttaja, kun kuolen. Esimerkiksi loukkaannun pahasti ja aivokuolen. Mä mietin tätä asiaa tosi paljon ja olen puhunut tästä muutaman ystävän kanssa. Haluan ajatella niin että jos itse kuolen ja voin pelastaa muita ihmisiä luovuttamalla sisäelimiäni esim. Sydämen,keuhkot,munuaiset,maksan jne. Niin miksi ei? Jos sillä että mä kuolen joskus voidaan pelastaa jonkun henki niin miksi en luovuttaisi? Olen päättänyt nyt Varmasti tämän asian,sillä mun mielestä tää ei ole pikku asia ja se vaatii pohdintaa. Mutta olen tullut tulokseen, että se tuntuu oikealta. Mun tavoite ja unelma elämän aikana on auttaa ja pelastaa ihmisiä pienissä ja isoissa asioissa ja kun joskus kuolen niin tahdon jatkaa sitä "tehtävää"
Jos joskus aivokuolen niin läheisiltäni kysytään, että saako elimeni luovuttaa jollekin toiselle? Tämä on syy miksi haluan puhua asiasta ja miksi aijoin hommata elinluovutuskortin. Tahdon että siinä vaikeissa hetkessä he tietävät mitä minä haluan ja mikä on minun tahtoni, jolloin heidän on helpompi tehdä päätös, jonka toivon olevan kyllä,
Olen myös päättänyt että heti kun täytän 18-vuotta menen luovuttamaan verta. Mä pelkään verikokeita ja pistämistä kyynärtaipeeseen, mutta en anna sen olla este. Tahdon päästä yli siitä pelosta ja tahdon auttaa ihmisiä myös elämäni aikana. Olisin valmis luovuttamaan verta jo nyt, mutta ikä ei sitä salli vielä. En halua tän postauksen johdosta kuulostaa tai antaa itsestäni mitään tekopyhää kuvaa tai halua tuoda itseäni esille mitenkää hyvänä ihmisenä joka pelastaa kaikki. En tee tätä huomion tai minkään muun vastaavan syyn takia. Tää blogi on mun ajatusten purku Paikka ja haluan kertoa teille mun toiveen ja tahdon. Haluan myös rohkaista ja kannustamaan muitakin ajattelemaan ainakin asioita. Kun näitä päätöksiä tein niin ajattelen, että jos itse olen sairas tai joku läheiseni ja hänet voidaan pelastaa toisen elimen avulla tai veren avulla niin haluaisin niin tehtävän. Olisin ikuisesti kiitollinen siitä. Haluan siksi myös tehdä itse jonkun ihmisen ja hänen läheisensä onnelliseksi.
Tälläistä tällä kertaan..:)

Kiitollisuus

Aloin tässä miettimään kiitollisuutta,niin sanana itsessään, mitä se tarkoittaa, sekä sitä mistä minä itse olen kiitollinen. Lähes päivittäin kuulee jostakin joko jonkun muun tai sitten omasta suusta valitusta. Kuinka mikään ei onnistu, on huono päivä, ärsyttää, ahistaa ja mikään ei ole kivaa. Mistä tämmöinen johtuu? Eikö olisi paljon kivempaa, kun suusta kuuluisi onpa kiva päivä, olen onnellinen, mulla on hyvä päivä jne..
Mietin sanaa kiitollisuus. Mitä se ylipäänsä tarkoittaa? Jokainen tulkitsee sen omalla tavallaan, mutta mä haluan nyt avata mun ajatusta tuosta sanasta.
Mietin että voiko olla kiitollinen elämästä tai kiitollinen jostakin, vaikka kaikki ei olisi hyvin,ärsyttäisi, olisi ongelmia ja mieltäpainavia asioita? Minä itse oon sitä mieltä, että kiitollinen voi olla ihan pienistäkin asioista. Vaikka elämä ei sujuisi kovin hyvin, niin eikö aina löydy joku Hyvä syy olla kiitollinen siitä asiasta.
Tällä hetkellä ja oikeastaan aina mä itse olen kiitollinen monista asioista. Rupesin miettimään niitä asioita ja niitä on paljon.
Olen kiitollinen perheestä, uskosta, ystävistä, koulupaikasta, niistä asioista jotka eivät ole menneet putkeen, sillä niistä on oppinut, olen kiitollinen viime viikonlopusta, kiitollinen musiikista ja soittotaidosta, olen kiitollinen siitä, että mut hyväksytään juuri sellaisena kun mä olen, olen kiitollinen siitä, että pärjään koulussa suhteellisen hyvin. Näitä asioita tulisi vaikka kuinka monta, mutta en kaikkia kirjoita mutta avaan jotakin asioita hiukan enemmän.
Perhe, ja miksi olen siitä kiitollinen: Mulla on perhe, jossa jokainen saa olla oma itsensä, jota rakastetaan! Mulla on perhe jossa tuetaan ja autetaan toisia vaikeina hetkinä,mulla on perhe jossa keskustellaan asioista ja, jossa saa näyttää omat tunteensa. Mulla on Perhe jossa tulee riitoja, mutta ne puhutaan,sovitaan ja unohdetaan sen jälkeen. Olen kiitollinen perheestä ja siitä millainen koti mulla on.
Usko: Olen kiitollinen uskosta, sillä se tuo ja antaa mulle paljon. Se tuo turvaa, Rauhan ja toivoa. Se yhdistää mua muihin ihmisiin ja olen sitä kautta saanut muita uskovaisia ystäviä, jotka tukevat mua, ovat mulle erityisen tärkeitä ja joiden kanssa voin viettää aikaa ja keskustella asioista. Vaikeina hetkinä saan luottaa siihen, että kaikki järjestyy ja kaikki menee niin, kuin on tarkoitettu.
Ystävät: Olen kiitollinen ystävistä, jotka tukevat Mua ja kannustavat eteenpäin. Olen kiitollinen heistä, saan olla oma itseni ja viettää aikaa heidän kanssaan, saan puhua Heille asioista, eikä tarvitse pitää kaikkea sisällä. Ystävät on mulle tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, joista olen erityisen kiitollinen, ei ole itsestään selvää, että kaikilla on hyviä ja oikeita ystäviä.
Koulupaikka: Olen kiitollinen siitä, että mulla on koulupaikka, josta pidän, saan opiskella alaa joka kiinnostaa mua ja saan siitä pohjan jatkaa eteenpäin. Olen kiitollinen siitä, että olen hyvässä koulussa ja saan opiskella siellä hyvien tyyppien kanssa.
Ongelmat; Olen kiitollinen siitä että olen kokenut vaikeita aikoja, ja että vieläkin välillä tulee huono olla,ahdistaa ja niin pois päin. Sillä kaikki koettelemukset ja vaikeudet ovat kantaneet mua eteenpäin entistä vahvempana ihmisenä. Ne on saaneet mut arvostamaan ja olemaan kiitollinen pienistäkin asioista ja olen oppinut niiden myötä paljon.
Avaan vielä viime viikonloppua pikkuisen: Olimme siis kaveriporukalla yötä yhdellä ystävällä. Meillä oli aivan mahtava viikonloppu! Olen todella kiitollinen, siitä että saatiin mennä sinne kotiin ja saimme viettää aikaa yhdessä mahtavalla porukalla. Olen kiitollinen nuortenillasta jossa kävimme. Se sai paljon ajatuksia liikkeelle. Viime viikonloppu oli kokonaisuudessan ihan mahtava ja henkistä voimaa antava. Me leikittiin lumisotaa ja oli ihan sika kivaa pitkästä aikaa heittäytyä oikein kunnolla! Vielä kerran kiitos viikonlopusta!
Tähän loppuun haluan heittää teille kysymyksen, johon vastatkaa jos haluatte niin kommenteissa tai mulle jossain. Olisi kiva tietää mistä te olette kiitollisia?:)

Puran sitä mitä mun sisällä on

Koulu, ystäväsuhteet,kaverisuhteet, elämä,tulevaisuus,vapaa-aika? Noi kaikki ahistaa mua tällä hetkellä jotenki suunnattomasti. Itkettää mutta itku ei tule, tuntuu kun joku ois pakkautunut rintakehää ja vaikeuttaa hengittämistä. Mä haluun purkaa nyt mun tunteita,ajatuksia ja sitä mitä mun sisällä on. Haluun pohjustaa tätä postausta sillä, että mulla on ollut nyt jonkin aikaa oikeastaan tosi hyvä olla. On ollut helpompaa ja ei pahemmin edes ole ahdistanut. Mut nytten kun alko uus jakso, täysin uus opiskelumaailma, koko mun koulutuksen rankin jakso,niin se on saanut taas fiilistä laskettua. Mä olen ollut koulussa kaksi, vain kaksi viikkoa ja jo ensimmäisen viikon jälkeen sanoin että "nyt mä ymmärrän miksi opettajat sanoo, että tää on rankin jakso". Tää rytmi ja rankkuus tulee kestämään koko, kyllä ihan koko kevään. Mä en tiedä miten mä jaksan. Koitan nukkua tarpeeks jotta saisin energiaa, mutta mulla menee aikaa,kunnes nukahdan ja nyt, viikon putkeen oon nähnyt joka yö jotain painajaista. En tiiä kertooko se siitä että stressaa tai mietityttää asiat vai mistä lie johtuu..
Musta tuntuu että nyt kun koko kevään,paria poikkeus päivää lukuun ottamatta,koulu päivät on 8.15-15.30 eli lähen kotoa 7.10 ja tuun kotiin 16.15. Okei mä tiedän että joillekin toi rytmi on ihan tavallinen ja joka päiväinen, esim. Lukiossa, mutta kun me opiskellaan 4h yhtä ainetta ja sitten 4h toista ainetta,niin siinä ei meinaa jaksaa loppu päivästä varsinkaan keskittyä, väsyttää ja on nälkä.
Kun tulee kotia siinä neljän jälkeen on kahdeksan-yhdeksän maissa alettava nukkumaan,jotta jaksaa herätä. Niin tuntuu että mulla ei ole arkisin muuta elämää kuin koulu ja kotona maakaaminen. En saa mitään aikaan ja aina tajuaa,että oho pitää lähteä iltapalalle. Ainoa asia mitä teen on se, että soitan pianoa. Mä soitan ja soitan, se on mulle tietynlainen rentoutumiskeino ja nautin siitä, se saa mut jaksamaan ainakin vähän aikaa.
 Kun asiaa jota on paljon ja asiaa joka kaikki on osattava tykitetään 4h samaa ainetta niin ei sitä pysty sisäistämään. Sitten tulee kokeet ja on ihan kujalla siitä mitä opiskeltu,kun asiaa tulee niin paljon. Musta tuntuu et mä en tiiä pystynkö tähän. Mä vaadin ehkä toisaalta itseltäni liikoja,mutta mun on saatava H2 ja K3 numerollisista aineista. Mä haluan päästä tän kaiken jälkeen jatko-koulutukseen!!
Mua on alkanut nyt parin viikon ajan mietittyään, että onko sairaanhoitajan ammatti(mun unelma,ja oon nyt siis lähihoitajakoulussa) niin sitä mitä mä sen luulen olevan. Onko se sitä mihin mä tavoittelen ja Minkä takia mä teen töitä koulussa sikana. Entä jos se ei olekaan sitä, mitä mä haluan? Mitä mä sitten teen? En tiiä,en tosiaakaan tiiä?
Mua on myös mietityttänyt jonkin aikaa, että onko musta tähän. Onko musta lähihoitajaksi? Pystynkö mä ottamaan niin paljon vastuuta, jaksanko mä, osaanko mä kohdata Ihmisiä ja olla ystävällinen? Osaanko ja olenko mä oikeasti sosiaalinen? Osaanko mä auttaa ja tukea muita tarvittaessa? Osaanko mä ottaa vastaan kuoleman, kestääkö mä sen? Entä miten se sairaanhoitajanammatti? Onko musta siihen? Näitä mä mietin. Mä ehkä toivoisin, että joku sanoisi mulle " Reetta susta tulee Hyvä lähihoitaja, sä pystyt siihen!" Mutta mä myös haluan, että jos joku noin sanoo, hän myös tarkottaa sitä!
Oon myös miettiny paljon mun kaveri ja ystävä suhteita. Oon miettinyt sitä,millainen kaveri/ystävä mä olen? Tuntuu että oon ihan paska ystävä ja että en osaa toimia oikein. Oon miettinyt paljon sitä, että kenelle mun ystävistä/kavereista mä oikeetsi Merkkaan jotain. Sanooko joku, että olen ystävä, mutta tuleeko se sydämmestä? Välillä tuntuu että oon ihan pihalla ystävyys ja kaveri suhteista ja en tiiä mitä tehä. Haluun olla hyvä ystävä,Hyvä ihminen, mutta en tiedä olenko sitä..? Mutta jätän tän asian tällä kertaa tähän, ja taas kun kirjotti niin olo vaan helpottui,ainakin vähän:)