Ajatusten ja tunteiden myrskyä

Miljoonat ajatukset, tuhannet tunteet risteilevät pääni sisällä. Törmäävät, erkanevat ja taas törmäävät. Itku, paras tapa purkaa fiiliksiä, säälittävää, onnea ja surua, voimavara vai heikkous, kyyneleiden virtaa, vai onko? En tiedä, tiedän vain sen, että jokainen kyynel on syystä, ilosta,onnesta, surusta, sisäisestä sattumisesta, väsymyksestä, heikkoudesta, vahvuudesta ja monesta muusta asiasta. 

"Me olemme kaikki vähän rikki, vain siten valo voi päästä sisään.."

Hymy, se mikä on ehkä yksi parhaimmista asioista. Luo positiivista mieltä, lievittää sisäistä kipua, helpottaa oloa, viestittää hyvästä olosta, kaiken hyvin olemisesta. Mutta onko se aina aitoa? On helppo hymyillä ja näyttää maailmalle se positiivinen puoli. Paljon helmpompaa kuin sanoa "olen rikki, minuun sattuu, tuntuu pahalta, mutta samalla olen onnellinen " eihän se voi olla niin, että asiat on hyvin, muttei kuitenkaa ole. Vai voiko?

Eilen itkin, itkin yksin teltassa. Itkin päivällä keskellä suviseurakenttää ystävien ympäröimänä. Tuntui niin säälittävältä ja nololta, mutta samalla niin turvalliselta, aidolta ja hyvältä. Ystävät tukivat ja halasivat. Sanoivat että sitä varten me ollaan, että tuetaan heikkoina ja vahvoina hetkinä. Niinhän se on. Tuntui hyvältä näyttää miltä tuntui. Olisi ollut niin vaikea pitää se kaikki sisällä ja hymyillä ja nauraa kun siltä ei tuntunut. Se hetki ja hetket olivat tärkeitä, helpottavia, vaikkakin tuntui toisaalta tyhmältä itkeä kesken ihanan päivän ja hyvän fiiliksen keskellä. Mutta niin se meni ja niin se oli tarkoittettu. Itkin illalla yksin kotona. Itkin ja itkin, mutta lopulta hymyilin. Luin lappusia joihin olen kirjoittanut ajatuksia ja lauseita. Päällimmäisenä jäi mieleen tämä "se sattuu, koska sillä on merkitystä" niin, niin se on. Nyt ajattelen että aika näyttää, asiat selkenevät ja taistelen tämän sekavuuden ja ajatustenmyrskyn läpi. Voitan sen, olen vahva. Ja joku kaunis päivä ehjä,vahva ja rikkoutumaton. Samalla koen nytkin olevani ehjä, vahva ja onnellinen. Mutta samalla on paskoja hetkiä ja ne kuuluu elämään. Niin ajattelen. 

Se, että olen välillä aivan sekasin, tai että en osaa sanoittaa fiiliksiäni tai sitä, että olen onnellinen mutta en ole ja iloinen, että surullinen samaa aikaa ei tee musta huonoa ihmistä, sekin on elämää. 

Koen paljon tunteita, paljon erilaisia, ihmisiä kohtaan, itsenäni kohtaan, maailmaa kohtaan, hyviä ja huonoja. Yritän käsitellä ne, yritän päästää irti ihmissuhteista jotka satuttavat, irti tunteista joita en halua kokea. Tiedän mille ja kelle tuhlata ajatuksia ja kelle ei. Yritän olla tuhlaamatta väärille ihmisille. Se on vaikeaa ja vie aikaa. En osaa sano viekö viikon,kuukauden vuoden vai mitä, mutta tiedän ettei se ole helppoa. Kun se on ohi olen taas vahvempi kuin ennen. Voi kuinka paljon voikaan mahtua ajatuksia ja tunteita pieneen mieleen. 

"Elämä on, aika näyttää, korjaa ja auttaa. "

"Kun opit päästämään irti. Saat tilaa jollekin uudelle"

Ja vielä lopuksi ystäväni KIITOS <3

Itsetunto-ongelmat

Mä tiiän paremmin ku hyvin mitä on se kun järki pelaa, mut mieli ei. Tiedän ja tajuan asioita, mutta koska mieleni ei pysty siihen ne jäävät sinne taakse ja ne tuntuvat vaikeilta ja ahdistavilta asioilta. 

Tiedän enenmän kuin hyvin, mitä on itsetunto-ongelmat. Tiedän paremmin kuin hyvin, miltä tuntuu kun et ole sinut itsesi kanssa, et arvosta itseäsi, pelkäät tutustua uusiin ihmisiin, pelkäät olla vanhojen kavereiden kanssa. Vain koska mielessäsi on ajatuksia ja olet varma että muilla on ennakkoluuloja sinusta, kuvittelet mitä he ajattelevat sinusta, näet itsesi sellaisena johon kukaan ei halua tutustua, jota kaikki häpeävät. 

Samalla järkesi sanoo ja yrittää puskea läpi viestiä " hei ei kukaan ajattele noin, sun kaverit ei ajattele noin, ne oikeesti haluu olla sun kaa , mut silti vaikka järjellä tiedän sen en usko sitä. Miksi? Koska mieleni ei pysty siihen. Se on kasvanut siihen ajatukseen ,että en ole hyvä, en ole tarpeeksi, en vastaa niitä odotuksia mitä oletetaan, en pidä itsestäni ulkoisesti, en yhtään. Sisältä päin en muuttaisi oikeastaan sisään. Sisältä olen kaunis, ulkoa en. Näin mä koen, olen uskotellut itselleni että olen ruma, lihava ja outo. Nyt kun sanoin sen alkaa kyynelet virrata urakalla. 

Joka päivä, aamu, ilta lähes joka hetki painin itseni kanssa tässä asiassa. Katson peiliin ja tulee aina vaan paskempi olo. Kuvittelen että jos olisin tällainen ja jos tämä ja tämä muuttuisi olisin onnellinen ja kaunis. Mutta olisinko Oikeesti? 

Järki sanoo että vaikka kuinka tekisin tai saisin nappia painamalla aikaan muutoksia, joita haluan en silti hyväksyisi itsenäni, sillä se on pitkä tie. Se itseinho on voitettava, se vaatii paljon, paljon askeleita, pieniä ja isoja. Koen ottaneeni jo muutaman askeleen eteenpäin, luotan siihen että vielä joku päivä olen se Reetta niin ulos kuin itselleni sisäänpäin joka jossain syvällä sisälläni koen olevani. Uskallan olla oma itseni, hyväksyn itseni ja arvostan minua tälläisenä kuin olen. Siihen on vielä matkaa, mutta tiedän pystyväni siihen. Mulla on ystäviä jotka tukevat mua, käyn kuraattorilla ja hän auttaa mua. Välillä epäilen että olenkohan oikeasti ystävä niille, jotka ovat mulle, Tarkoittavatko he mitä sanovat. Olenko oikeasti jollekin tärkeä. Tulee melkein paha mieli edes epäillä, mutta mieli ei vaan pysty aina ymmärtämään asiaa vaikka järki pystyy. Lyhyesti ja ytimekkäästi järki pelaa, mieli ei. 

Ai että tuntuu helpottavalta kirjottaa nää asiat mutta, pelottaa ihan sikana julkaista näin henkilökohtainen teksti. Teen sen silti, koska uskon etten ole ainut, jolla on ongelmia itsetunnon kanssa. Kiitos jos luit <3

Pitkän ajan tunne..

Tämän tekstin olen kirjoittanut joskus,kesän aikana varmaankin. Nyt keväällä melkein vuoden päästä voin edelleen samaistua ja kokea näin.  Tämä kertoo mun mietteistä ja päänsisällä pyörivistä asioista.

MYRSKY

Samalla niin selvänä asiat ja ajatukset , mutta samalla aivan sekasin. Ajatukset purjehtii jossain kaukana myrskyn lailla ja niitä ei saa järjestykseen. Kun vielä tunteet ja järki kiinnittyvät siihen myrskyyn on päänsisäinen hurrikaani valmis riehumaan ja tuhoamaan minua sisältä. Ne törmäilevät, keräävät mukaan uusia ajatuksia pyörteisiin. Välillä se myrsky rauhoittuu hetkeksi, mutta palaa takaisin ja sillon sataa kyyneleitä silmistä ja ukkonen jyrisee päässä ja kaikki ärsyttää. Tekisi mitä vain, että se myrsky rauhottuisi. Ehkä se jossain vaiheessa, kun on sen aika helpottaa, laantuu ja ehkä jopa poistuu lopulta kokonaan. 

Kunhan se vain tapahtuisi tarpeeksi ajoissa, jotta se myrsky ei saisi tuhottua ihmismieltä sisältä kokonaan⛈🌪